Ei enää irrallaan

Pian tulee seittemän kuukautta täyteen täällä Maltalla. Oli pienet ahistukset tuossa, oli jotenki irrallinen olo ja tuntu että voisin minä hetkenä hyvänsä lentää vaan takasin Suomeen ilman minkäänlaisia fiiliksiä. Uusi maa, uudet ihmiset, uusi elämä, työ, identiteetti, haasteet, mikäpä EI olisi ollut uutta. Suomessa on vain menneisyys, johon ei voinut palata ja eteenpäin en oikein nähnyt.

Anna aikaa, tämä on iso muutos. Ahdistus on luonnollista ja se on tie parempaan. Annoin aikaa, mutta rupesin jo turhautumaan. Kuinka paljon sitä aikaa nyt pitää antaa, eikö pari kuukautta muka riitä? Kaikki on niin täydellisesti kuin voi olla, mutta siltikään se ei tunnu miltään. 

Monesti ku tuun tai meen, niin joku kysyy, että miltä tuntuu. Koulussa kerran vastasin opettajalle, että no eipä kai mitenkään erityiseltä, ja se vastas että niin eikai, kun olet jo niin monta kertaa lähtenyt ja tullut takaisin. 

Mutta tää on eka kerta ku oikeesti asun ulkomailla, ihan yksin. Au pair -vuotena sen kuin kävelin valmiiseen pöytään. Toisella kerralla, vaikka olin Amsterdamissa yksin, niin paikka oli jo tuttu ja mulla oli siellä kavereita. Vuosi sitten Jenkeissä kyllä ahisti kans, mutta siellä oli tosi tiivis kaveriporukka mukana, ja sekin oli vain neljän kuukauden reissu.

Viime viikolla istuin sitten joogassa ja rupesin miettimään, kuinka alankaan viihtyä omassa kropassa. On tässä lähteny ainakin se kuus kiloa pois painosta ja nyrkkeilystä tullu mukavasti ruista ranteeseen, joten nyt on jo mukava näyttäytyä jo vaikka bikineissä. Noh, taputin itseäni kuvainnollisesti olkapäille ja ajatus siitä sitten levisi. Kuinka esimerkiksi sen mahataudin aikana sai taas muistutuksen siinä, että kropasta täytyy pitää huolta ja sitä pitää ravita asiallisella ruualla ja juoda paljon vettä. Kehoni on temppelini.

Nautin siinä hyvästä olosta ja annoin itselleni kredittiä. 

Jostakin kumpusi ajatus, että nyt olen tullut kotiin. Olen vihdoinkin saanut jalat maahan. 

En ole enää irrallaan. 

Inkalle kiitos kuvista!

Halasin kahvinkeitintä

Juu, halasin kahvinkeitintä tällä viikolla. Moccamasteria. Meille tuli toimistolle tilaus verkkokaupasta ja siellä oli Moccamaster! Miettikääääää, oikea suomalainen suodatinkahvinkeitin. Ja miettikää, kun sinä porisutat sillä aamulla kahvia ja samalla se porisuttaa sinua ja kysyy, että nukuitko hyvin? Rakkautta. 

Täältä

Iso muoviin pakattu möhkäle muine vempaimineen odotti, että joku kerkeäisi siihen perehtyä. Ja niin istuin toinen silmä Moccamasterissa koko päivän ja pieniä kahvin värisiä sydämiä leijaili pään päällä. Ja sitten se oli kadonnut. Eikä sitä ollu keittiössä. Se oliki jollekin itselle eikä meille toimistolle. YHYYYYYYYyy. 

Koska meillä oli ollu jo porua meidän tämän hetkisestä espressokeittimestä, joka pitää hirveetä metakkaa, että hiljasempi pitäs saada, niin tietenki ajattelin, että joku oli hoksannu tilata meille Moccamasterin mutta eeeiiiii. Itseasiassa olin kerennyt siinä päivän edetessä jo alkaa epäillä, että se olisi jonkun oma, koska se nyt ois vaan ollu liian hyvää ollakseen totta. Ja niin olikin. 

Olin tuossa muuten kolme viikkoa kahvilakossa. Alkaen siitä päivästä, kun tuli se mahatauti. Se mölinä-espressokeitin vaan tekee niin pahaa kahvia, että aikaa sitten ensin kutistin normaalikokoisen kahvini espressoon, ja sen jälkeen ei vaan huvittanu litkiä sitä kuraa enää ollenkaan. Ja muutenki tosi monet tuntuu kahvilakkoilevan, niin ajattelin minäkin katsoa miten käy. Mutta ihan niin kuin se kahvinhimo mihinkään katosi, e-hei. Viikonloppunakin, kun tiedän ettei kahvia oo saatavilla, niin arvatkaapa mikä on ensimmäinen ajatus herätessä, ei ainakaan kahvi. Joka päivä sitä teki lakonki aikana mieli ja kolmen viikon päästä siihen sorruin sitten taas. Itseasiassa samana päivänä kun halasin Moccamasteria. Samana päivänä, kun meille tilattiin toimistolle Moccamaster.

Joo, nyt meille on oikeasti toimistollekin tulossa sitten Moccamasteeeeeer! Oikeesti, voi sitä ilon ja onnen päivää ku se tulee. Saatan halata sitä. Ja miettikää, kun ekan kerran avaan kahvipaketin - sitä tuoksua! En kestäääää. Ja sitä porinaa, ja sitä kahvikupposen tuoksua, ja makua ja kaikkea. Rakkautta.

Siitä hetkestä lähtien, kun lähdin Suomesta, oon haaveillu suomalaisesta kahvista ja odottanut sitä päivää, että pääsen takaisin Suomeen juomaan kahvia. Mutta ah, kahvi näköjään tulee mun luo, jos minä en pääse sen luo. Rakkautta.

Täällä ollaan

Siellä jo kyseltiin, onko kaikki ok ku on ollu niin hiljasta täällä päin. Kaikki on hyvin, vatsataudista selvittiin ja syksy päätti vielä lykätä tuloaan Maltalle. Viime postauksessa olin niin surkeana ja ihan varma, että pian se on talvi täälläkin, mutta mitä vielä! Lämpöaaltoa pukkaa ja kämpässä on tukalampi kuin kesällä kertaakaan. Pimeydestä sen oikeastaan vaan huomaa, ettei kesä jatkukaan ikuisesti edes täällä. Illalla laiskoittais lähtä reeneihin, kun on niin pimeä. Jäisi mielummin kotia ja lukisi vaikka kirjaa.

Paljon olisi kerrottavaa, ja oon tässä viimeaikoina toivonu, että olisin semmonen intohimoinen bloggaaja. Ajattelen monesti, mitä kaikkea ois teille kiva jakaa, mutta en sitten jaksakaan. Istun koneella kaheksan tuntia päivässä kirjottamassa, joten se ei ihan ensimmäisenä huvita duunin ulkopuolella. Tällä hetkellä tosiaan luen vaikka mielummin, kun ei ole sille oikein ollut tässä aikaa. 

Kerron kuulumisia mieluusti myös ihan henk. koht. ja on mukava kuulla myös mitä teille kuuluu. Harvan teidän kuulumisia kuitenkaan pystyn blogeista lukemaan.

Viime viikonloppuna käytiin tämmösillä ihanan rauhallisilla pienillä festivaaleilla:

Kuinka ihanan yksinkertainen idea! Illan hämärtyessä katuvaloja ei laitetakaan päälle, vaan sytytetään kynttilöitä. Voi, niin romanttista! Tuli aivan Sisilian Taormina mieleen, kun oli niin siirappista. Mutta oikeasti, noin yksinkertainen idea ja valtavasti iloa!

Kuvat lainattu ympäri googlen kuvahakua.