Elämä just nyt

Tässä tekstipätkä, jonka kirjoitin viime kesäkuussa, mutten uskaltanut sitä silloin julkaista. 

Vau.

Olo on niin kevyt ja onnellinen, leijailen varmasti vähän lattiasta irtonaisena.

Yksi puhelu ja kaikki taakka, stressi ja ahdistus on karissu kuin tuhka tuuleen.

Blogista on helppo pitää pois kaikki epämiellyttävät henkilökohtaiset asiat. Kerroin aikaisemmin, kuinka oon ollu kovin väsynyt alkuvuodesta ja tuntuu kuin olis vieläkin huhtikuu, koska kuukaudet tässä välissä on kaikki ollu niin samanlaisia.

Ja sitä se olikin. Kuljin päivästä toiseen mekaanisesti töissä, tein kotiintullessa ruokaa ja niin, siinäpä se. Maanantaina rupesin odottamaan perjantaita ja kun viikonloppu alkoi, odotin ahdistuneena taas maanantaina ja töihin menoa.

Kitaristin ja norjalaisen kannustamana jatkoin kuitenkin töitä, joista en pitäny. Asetin itelle 10k challengen, eli keräisin 10 000 euroa ja sinä päivänä kun se tilillä olisi, oisin irtisanoutunut töistä.

16 maanantaita oli vielä jäljellä.

Ihannoin kitaristia ja norjalaista, jotka tekee itekseen töitä kotoa käsin. Vaikka kitaristikin asetti itelleen 10k challengen, mutta edistyy siinä paljon mua hitaammin, haluaisin mielummin olla sen asemassa. Tehä työtä josta tykkään, eikä nollien määrällä silloin olisi palkkakuitissa suurtakaan väliä.

Poikien innottamana rupesin myös ihannoimaan yrittäjyyttä. Minä jolle vielä vuosi sitten ei olis tullu pieneen mieleenkään mikään firman perustaminen! Sen myötä olisin vapaa yheksästä-viiteen toimistorumbasta ja paiskisin mielummin hommia vaikka kellon ympäri, kun se olisi mulle itelle ja sitä mitä rakastaisin. 

Niimpä rupesin kehittämään omaa liikeideaa, olin siitä innoissani ja tein sen eteen paljon mulle epämiellyttäviä asioita. Rupesin selvittämään asioita, tapasin ihmisiä, kirjoitin liiketoimintasuunnitelmaa, hain apua ja rahoitusta, pitsasin ideaa start up -tapahtumassa ja mitä kaikkea. 

Oli tosi vaikee saada ihmisistä mitää irti: kokemuksia, mielipiteitä ja neuvoja, niitä pienimpiäkään murusia. Täällä liikeideat pidetään visusti omana tietonaan, koska jengi on niin kateellista. 

Ite kuitenkin haluan uskoa ihmisistä aina lähtökohtasesti hyvää ja miten sitä voi saada tukea ja apua, jossei asioista voi puhua??? Puhuin siis melko avoimesti ideasta, mutta eipä olis kannattanu.

Sekin toivon siemen meni sitten siinä, kun yks tyyppi ehti ensin.

Viikko sitten sunnuntaina murruin ja rupesin vaan itkemään ihan hysteerisesti. Maanantaina menin kuitenkin taas mekaanisesti töihin ja tulin itkien kotiin. Tiistaina istuin töissä itkua niellen ja kyyneleet valui jo toimistonportaita alas kävellessä kun lähdin kotiin. 

Hammasta purren menin keskiviikkona töihin, mutta olin jo tunnin päästä takaisin kotona märisemässä.

Pelko siitä, että heti kun kertoisin myös kitaristista täällä, me erottaisiin ja se olis noloa, toteutui myös.

Viime viikko oli maailman hirvein, mutta loppua kohden se rupesi jo paranemaan.

Tietenkin ensin pelotti ihan jumalattomasti. Sydän ei jaksanu pumpata verta ja pala tukki kurkun.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi toimistossa, sanon minä. Mä en oo koskaan ollu erityisemmin rahan perään ja hyvin pian kävi myös selväksi, että toimistossa könöttäminen tuntuu ihan kuin olisi lukittuna eläintarhan häkkiin.

Ja vaikka oonkin mielestäni rohkea kulkemaan omia reittejäni ja tekemään pelottaviakin päätöksiä, tarvittiin tällanen äärikokemus herättämään tämäkin yksilö oravanpyörästä.

Palaan perjantaina Suomeen ja mitä sitä sitten, en tiiä. Mutta nyt mua ei enää pelota, vaan maailma on avoinna, kaikki ikkunat taas sepposen selällään.

Opin tämän Maltan jakson aikana itestäni ja maailmasta niin valtavan paljon. Oon ikuisesti kiitollinen norjalaiselle ja erityisesti kitaristille. Tiesin alusta asti, että kitaristi tulee olemaan käänteen tekevä ihminen mun elämässä ja toden totta. 

Nyt tarviin kuitenkin LOMAA ja sehän tässä on edessä. En malta odottaa, että ihan ensimmäisenä pääsen kirjastoon. 

Oppiva on itseään viisaampi ja mulla on niin paljon opittavaa.

Soitin siis esimiehelle just ja irtisanoiduin töistä, koska henkinen hyvinvointi on paljon tärkeämpää kuin mikään muu.

10k challenge ja palkkapussin täyttö tökkäsi puoleen väliin.

Jatkan henkisen pääoman keräämistä eikä se pussi tule ikinä olemaan täysi.

Tämä ei siis tarkoita blogille minkäänlaista loppua. Mutta niin kuin ootte viimeaikaisissa kommenteissa saattanu huomata, niin haluan kannustaa kaikkia rohkeuteen ja itsensä kuuntelemiseen. Joo lääpä lääpä, mutta tää on vaan niin uskomatonta kuinka olin ihan sumussa, enkä nähny itelläni mitään tulevaisuutta. Päätösten tekeminen on joskus ihan jumalattoman vaikeeta, mutta sitten kun sen tekee, minkä sisimmässään tietää oikeaksi, olo on höyhenen kevyt ja tulevaisuus näyttää paremmalta kuin koskaan ikinä milloinkaan aikasemmin. Sano mitä sanot, minkä ikäinen sitten ootkin, mutta koskaan ei mikään --


Lähdin siis Maltalta ja olen palannut takaisin kotikaupunkiini Ouluun. Poden täällä sängynpohjalla parhaillaan kaamosmasennusta, mutta ei mulla ainakaan Maltalle tekisi mieli...

Blogi on jäänyt päivittämättä, koska teen tällä hetkellä mielummin muita asioita, kuin istun tietokoneella. Mieleen pulpahtelee kyllä postausideoita ja vähän huono omatuntokin siitä, että hiljaisuus laskeutui sen kummempia selittelemättä, mutta mutta...

Kaikki on siis hyvin ja toteutin viime syksynä monta unelmaa. Vaikka oonki palannu takasin tänne pohjolaan, eikä mulla oo minkäänlaista hinkua ja aietta matkustaa kotimaasta vähään aikaan yhtään minnekään, kansainväliset jutut jatkuvat täältä käsin...